Ajatusten purkamista ja kuulumisia.

Hei kaikki. Olette varmaan ihmetelleet passiivisuuttani bloggaamisen kanssa. En pahemmin ole kirjoitellut tai kertonut mitä meille nyt kuuluu ja mikä on tilanne. Asioita on tapahtunut niin paljon etten vain yksinkertaisesti tiedä mistä aloittaa ja kirjoittaminen tuntuu isolta "taakalta" kun tuntuu että on niin paljon asioita mistä pitäisi kirjoittaa. Joten päätin nyt sitten vain avata uuden tekstitiedoston ja antaa ajatuksen kulkeutua näppäimistölle. Pahoittelut siis jo etukäteen jos tämä teksti on hirveetä sillisalaattia.

Niinkuin varmasti moni tietää, me kaaduttiin Loren kanssa Pohjoismaiden mestaruuksissa Keravalla elokuussa. Perjantaina tehtiin kelpo koulukoe ja maastokokeessa nautittiin molemmat Loren kanssa täysin rinnoin, vaikka ratsastinkin aika ylivarovasti ja yliaikaa tuli, olin silti niin onnellinen. Maastokokeen jälkeen huollettiin hevosta pitkälle yöhön ja seuraavana päivänä jännitettiin vet-chekiä. Sitä ennen kävelytettiin, ratsastettiin, hoidettiin ja toivottiin. Pohja oli maastossa kova ja tosi moni hevonen joutui holding boxiin sunnuntai-aamun tarkastuksessa. Mutta Lorepa ei, Lore läpäisi vet-chekin ja olin siitäkin niin onnellinen, että päästään starttaamaan estekokeeseen! Vihdoin tuntui siltä, että pitkästä aikaa saatettaisiin saada onnistunut yhteinäinen kisa. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Aamuratsastuksessa ennen vet-chekiä Lore tuntui hyvin palautuneelta ja pirteältä. Estekokeen verkka meni alkuun tosi hyvin, hypättiin alle pystyä kisakorkeuteen asti ja siirryttiin hyppäämään okseria. Kun okseri nostettiin n. metriseksi, tulin siihen aika rennosti ja vähän liian löysästi. Minkäänlaista etäisyyttä ei tullut joten Lore pysähtyi.. Ei otettu siitä mitään pulttia kun siihen oli selkeä syy vaan koitin ryhdistäytyä ja ratsastaa paremmin. Seuraavalla yrityksellä Lore taas kielsi, silloinkaan en nähnyt oikein etäisyyttä ja Piia käski vaan tulemaan uusiksi ja löytämään paremman etäisyyden. Kolmannella kerralla otin vähän reippaammin laukkaa ja erillaisen tien jotta löytäisin etäisyyden. Hyppy lähti aika kaukaa ja Lore teki ison hypyn. Sitten vaan rysähti.

Kaaduttiin suoraan hypystä turvalleen okserin jälkeen. Lore kaatui polvilleen ja naamalleen ja siitä ilmeisesti kyljelleen päälleni. Kaikki kävi niin nopeasti, keuhkot olivat kasassa enkä saanut happea. Kirvelevät kyyneleet vaan puski silmistäni vaikka en edes saanut vielä happea. Katsoin taivasta ja itkin että tää ei oo todellista, tääeiootodellistatääeiootodellista. Miksi taas, miksi minä, miksi olen ansainnut tämän. Mitä maailman kaikkeudella on minua vastaan... Seuraavaksi tuli häpeä. Minua nolotti, siinä kaikkien katsojien ja tuttujen edessä minulle taas kävi huonosti. Se oli noloa. Kipu yläselässä oli niin kova etten saanut happea enkä noustua ylös maasta. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään pakonomaisesti vaikka ihmiset yrittivät rauhoittaa minua.

Minua sattui henkisesti ja fyysisesti. Olin aivan romuna. En jaksanut enää, olin loppu. Piia kysyi että onko nämä pettymyksen vai kivun kyyneleitä ja vastasin että molempia. Tämä oli jotenkin vika tikki. Tilanteen kruunasi kymmenet uteliaat ihmiset ja valokuvaavat toimittajat. Joku härski ukko kehtasi vielä videoida kentän laidalta kun itkin maassa hiekan keskellä. Oli siis ruvennut ihan tarkoituksen mukaisesti videoimaan tapaturman jälkeen minua. Onpa kohteliasta? Äitini oli sitten mennyt pyytämään että herra on hyvä ja poistaa videon kamerastaan. En tiedä poistiko, mutta röyhkeää sen toimiminen oli silti.

Tilannetta ei helpottanut se että kuulin että Lore ei ole kunnossa. Se oli kuulemma todella hätääntynyt ja loukannut jalkansa.. Mutta minusta ei ollut sitä auttamaan, vaikka olisin kuinka halunnut. Onneksi minulla oli näissä kisoissa valtava tukijoukko mukana. Läheiset ystävät, talliporukka, Loren vuokraaja ja Elisa. He tunsivat Loren ja olivat sen kanssa. Eläinlääkäri katsoi jalkaa kisapaikalla ja se sai kipulääkettä. Tiesin että mun kultakimpale on hyvissä käsissä, kun minä lähdin ambulanssilla sairaalaan, taas kerran.

Tällä kertaa onneksi minulla oli parempi tuuri. Sain vaan kovan iskun rintarankaan joka aiheutti kovat kivut ja krampin yläselässä, minkä takia en päässyt itse ylös maasta. Yläselkään tuli niin kovat hermosäryt etten pystynyt käyttämään käsiäni kunnolla viikkoon ja toinen käsi oli kantositeessä. Mutta mitään ei murtunut. Henkinen tuska oli kovempi. En vain jotenkin jaksanut käsitellä tätä enää. Päivä oli muutenkin raskas perheelleni, sillä samana aamuna kun tämä tapaturma sattui saimme kuulla suru-uutisen lähisukulaisen yllättävästä kuolemasta. Tuntui, että samalla hetkellä kaikki kaatui niskaan..

Lore oli kipulääkekuurilla 4 päivää onnettomuuden jälkeen ja jalkaa kylmättiin useamman kerran päivässä. Kipulääkkeen kanssa se vaikutti onnelliselta ja tyytyväiseltä. Jalka ei pahemmin turvotellut tai mitään jänne-/hankkarivammoja ei näkynyt ulospäin. Se oli ollut vain todella kipeä kaatumisen jälkeen. Polvet ja turpa oli kokonaan auennut haavoille.. Elin koko sen viikon henkisesti valmistautuen siihen, että voi hyvin olla mahdollista että joudun hyvästelemään ystäväni, se oli pahin pelkoni. Olin todella masentunut enkä nähnyt mitään valoa tunnelin päässä. Pelkäsin niin paljon Loren puolesta ja mietin pääni puhki mitä kaikkea voi olla edessä ja miten kestäisin tämän kaiken.

Viikon päästä kaatumisesta mentiin klinikalle. Lore oli ollut 4 päivää ilman kipulääkettä. Minna ja Elisa olivat vain talutelleet sitä, joten ei tiedetty miten se tulisi liikkumaan. Mutta olin ihan varma että jotain siellä olisi. Klinikalla Lore liikkui yllättävän hyvin, lähestulkoon puhtaasti. Mutta röntgenkuvista löytyi etujalasta sellaisia muutoksia jotka eivät parane. Syy miksi me kaaduttiin on edelleen epäselvä. Kompastuiko se, astuiko se kuoppaan vai oliko jalka jo valmiiksi kipeä ja se petti alta. En tiedä, ja olen syyllistänyt itseäni pitkään siitä että miksen tajunnut että joku on vialla kun se ei aluksi suostunut hyppäämään. En vain tajunnut koska ratsastin itse sen aina huonosti sille esteelle. Olin tyhmä, mutta mistä olisin voinut _tietää_.

Tein sen päätöksen, ettei Lorella enää hypätä, koska se riski on olemassa että kaatuminen johtui jalasta ja se voi kaatua uudestaan jos sillä vielä hypätään isoja esteitä. Pikkuesteitä sillä varmaan voi joskus hypätä, mutta ei enään isoja. Jalka ei kuitenkaan enää ikinä parane entiselleen ja niinkuin tiedetään niin nivelmuutokset aina etenevät ja joskus tullaan sitten tien päähän. Kaikki vaan päättyy aikanaan. Meidän yhteisen uran ei pitänyt päättyä vielä. Mutta näin nyt vaan kävi...

Kirjoitin Loren vetäytymisestä eläkkeelle  PM:ien jälkeen meidän Facebook-sivulle. Lisäsin päivitykseen meidän viimeisen yhteisen maastoratavideon, Pohjoismaiden mestaruuksien maastokokeen Keravalta. Olin niin otettu kuinka moni kommentoi ihanasti! Kiitos teille kaikille! Tässä vielä tämä video:




Ymmärrätte siis varmaan ettei blogiin kirjoittaminen ole nyt ollut ensimmäisenä mielessä tai kauhean mieluisa asia. Olen ollut mun kavereiden kanssa ja käynyt töissä. Lore oli sairaslomalla vielä viikon klinikan jälkeen ja nyt se on ollut tosi tyytyväinen ja onnellinen. Se liikkuu mielellään ja tuntuu että se on ruvennut ymmärtämään ettei se voi enään hypätä. En tiedä mikä siihen on iskenyt, mutta se on yllättänyt mut ihan täysin. Luulin ettei sen pää tulisi kestämään jatkuvaa kouluratsastusta, mutta se on kestänyt sen ihan hyvin! Nykyään tuntuu että se jopa tykkää tehdä "temppuja" ja esiintyä edukseen orikaula pullottaen ;)

Pikkuhiljaa alan hyväksymään nämä kesän tapahtumat ja epäonnistumiset. Olin pitkään katkera, kateellinen ja pettynyt. Mutta nyt jotenkin... Olen valmis pyyhkimään pölyt olkapäiltä, sylkäisemään pettymyksen pois suusta ja jatkamaan elämää eteenpäin. Kyllä, oli harvinaisen paska kesä. Oikeastaan juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Ruotsin reissu oli hieno, onnistunut ja upea kokemus jota en kadu! Mutta sielläkin kun törmättiin Mantorpin kisan maastokokeessa siihen kiviesteeseen niin sen jälkeen täällä Suomessa lähestulkoon kaikki on mennyt pieleen. Elämä on, näille asioille nyt en vaan voi enään mitään. En saanut sitä pitkään haikailemaani SM-mitallia, enkä saanut onnistunutta PM-kisaa. Mutta siitä olen kiitollinen, että päästiin Loren kanssa näihin Suomen järjestämiin PM-kisoihin ja päästiin viimeisen kerran hyppäämään yhdessä haastava mestaruusrata joka meni tosi hyvin ja molemmat nautittiin täysin sydämmin... Nuorten vuodet ovat ohi ja nyt minulla onkin sitten loppuelämä aikaa pärjätä seniorina... Tärkeintä mielestäni on kuitenkin että koskaan, koskaan en ole luovuttanut, enkä aijo luovuttaa jatkossakaan. Quitter never win and winner never quit.

Puoliksi vitsillä ollaankin kavereiden kanssa naurettu, että mulla on joku arvokilpailujen kirous. Junioreiden SM-hopeamitallin jälkeen mulla onki mennyt kaikki arvokisat pieleen. On martingaali hajonnut kesken maastokokeen, käsi murtunut estekokeessa. Olen lentäny puuta päin ja käynyt Ruotsissa keilaamassa kaikki estekokeen puomit alas ja nyt viimesimmäksi kaatunut hevosen kanssa turvalleen verryttelyssä. Kaikissa arvokisoissa mut on hylätty, lukuunottamatta junnu SM:ejä ja vuoden 2013 pohjoismaiden mestaruuksia. Hyvin menee, mutta menkööt :D En vaan voi näille asioille enää mitään! Enkä voi antaa näiden asioiden lannistaa minua enään. En saa ajatella olevani täysi paska ja syyttää itseäni näistä kaikista. Nyt ei auta kun toivoa että tää epäonnistumisten ja loukkaantumisten kiintiö on mun kohdalla nyt täynnä hetkeksi aikaa.

Käytiin sunnuntaina Loren kanssa Elite riding clubin järjestämissä koulukisoissa. Mentiin siellä helppo A:2 ja debytoitiin vaativa b tasolla ratsastaen vaativa B:0 ohjelman! Lore toimi tosi kivasti ja olin supertyytyväinen sen panokseen ja keskittymiseen. Pisteytys oli todella tiukka eikä prosentit päätä huimanneet, mutta pöytäkirjojen kommentit olivat todella asiallisia ja paikkansapitäviä :) Olen siis tuomareiden kanssa samoilla linjoilla mitä pitää kehittää. Ekaa kertaa tuntui että hevonen viihtyi radalla ja teki mielellään mun kanssa ohjelmaa, eikä keksinyt kokoaikaa syytä jännittyä ja sekoilla. Ehkä se on tajunnut että tää kouluratsastus on ihan nastaa eläkepuuhaa ;)

Mutta miten blogin nyt käy? Lorella ei voi enää kisata kenttää ja tämän blogin punainen lanka on kenttäratsastus.. Kiinnostaako ihmisiä lukea enää meidän kuulumisia kouluratsastuksen parissa? Tämä on kuitenkin Loren blogi.. Minulla on kyllä uusia tuulia tiedossa joista kerron myöhemmin. En uskalla vielä paljastaa enempää kun koskaan ei tiedä mitä tapahtuu!

Tämän postauksen kuvat on ottanut Emmi Eskelinen. Kypärättä ratsastaminen ei kuulu periaatteisiini. Ratsastan normaalisti aina kypärä päässä, mutta nyt päätettiin ottaa nämä kuvat ilman kypärää, kun oli mekko päällä ja haluttiin kuvista tunnelmallisia. Joten en kaipaa moralisointia kypärättä ratsastamisesta kun en kannata sitä itsekkään.

Mitäs pidätte kuvista?